Vuonna 1971, Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän keskellä, joukko nuoria idealisteja yrittää muuttaa maailmaa hinnalla millä hyvänsä. He vetäytyvät syrjäiseen metsämökkiin suunnittelemaan uhkarohkeaa vallankumouksellista iskua. Samalla ryhmän sisäinen jännite kasvaa, kun vaarallinen kolmiodraama alkaa hajottaa heidän yhtenäisyyttään sisältäpäin.
Radical on kymmenminuuttinen lyhytelokuva, jonka käsikirjoitin, ohjasin ja tuotin Bachelor of Film and Screen Media -tutkinnon päättötyönä australialaisessa Griffith Universityssä vuonna 2012. Olen aina ollut kiinnostunut ryhmistä, kuten Radical-elokuvassa kuvattu metsämökkiläisjoukko, jotka kätkeytyvät ideologisen tai uskonnollisen dogmin taakse ja päätyvät lopulta tekoihin, joiden pitäisi olla heille ideologisesti mahdottomia. Moraalinen uho, varmuus omasta ylivertaisesta maailmankäsityksestä ja inhimillinen opportunismi, joka lopulta hajottaa ryhmät sisältäpäin, tarjoavat runsaasti aineksia ihmispsykologian tarkasteluun – myös lyhytelokuvan muodossa.
Elokuvan keskeinen teema on voimattomuus: tunne siitä ettei asioihin voi vaikuttaa ja siitä kumpuava turhautuminen. Kaikki elokuvan hahmot kokevat samaa turhautumista omalla tavallaan ja eri syistä, ja jokainen heistä yrittää selviytyä tunteesta eri keinoin. Laajemmassa mittakaavassa juuri voimattomuus Vietnamin sodan edessä ajoi nämä nuoret metsään suunnittelemaan iskua, mutta metsässä sota on lopulta vain yksi kaukainen ahdistuksen lähde.
Halusin vangita tarinaan raskaan, läpitunkevan melankolisuuden tunteen. Lavastus, elokuvaus ja musiikki pyrkivät kaikki välittämään hiljaisen surun, jota hahmot sisällään kantavat. Toisaalta melankolian rinnalla kulkee toinen kilpaileva teema, eli banaalisuus. En halunnut romantisoida radikalismia tai terrorismia enkä kuvata hahmoja sankareina. En moraalisista syistä, vaan koska minua kiinnosti juuri se, miten tavanomaisia tällaiset ihmiset usein ovat. He ovat vain tavallisia ihmisiä epätavallisissa olosuhteissa, ja lopultakin heidän käytöksensä ja valintansa – tai heidän kyvyttömyytensä valita – ovat tuskallisen arkisia.
Stillejä
Kuvat: Hanzhengyi (Leo) Pan ja Lauren Suchenski
Kuvaukset
Suomalaisena elokuvaopiskelijana en aivan ymmärtänyt miten haastavaa hylätyn, ränsistyneen metsämökin löytäminen elokuvan kuvauksia varten olisi. Suomessa tällaisia mökkejä löytyy joka nurkalta, mutta Australian Queenslandissä ajelimme viikkojen ajan ympäriinsä löytämättä mitään, mikä vastaisi mielikuvaani. Onni potkaisi, kun mainitsin turhautumiseni dokumentaristi Faramarz K‑Rahberille. Hän kertoi vierailleensa Murwillumbahissa, Uuden Etelä-Walesin pohjoisosassa sijaitsevassa ISKCON New Govardhana Hare Krishna -yhteisössä, ja arveli sille kuuluvien laajojen maa-alueiden tarjoavan tarvitsemaani eristäytynyttä miljöötä.
Muutamaa viikkoa myöhemmin istuin yhdessä elokuvan aputuottajan, kuvaajan, äänittäjän ja lavastajan kanssa lava-auton kyydissä, kun se rymisteli alas jyrkkää rinnettä läpi tiheän pusikon hylätyn ja hoitamattoman mökin pihaan. Ronskista meiningistä ja mustelmista huolimatta tiesin heti, että täydellinen paikka oli vihdoin löytynyt.
Seuraavaksi meidän tuli allokoida hyvinkin rajalliset resurssimme, jotta näyttelijät, kuvausryhmä, kalusto ja rekvisiitta saataisiin kuljetettua syrjäiseen mökkiin, jossa ei ollut tarjolla sähköä eikä juoksevaa vettä. Kuvaukset alkoivat kesäkuun 2012 viimeisellä viikolla – ja jo ensimmäisenä iltana alkoi sataa. Sateita oli ennustettu, joten kuvausryhmä oli hyvin varustautunut, mutta päivä toisensa jälkeen sade vain yltyi. Kinttupolku mökille muuttui tulvivien purojen halkomaksi liejuksi. Silti emme luovuttaneet. Kuljimme perille nelivedolla, hevoskärryillä ja lopulta jalkaisin polvia myöten mudassa.
Neljännen kuvauspäivän aamuna tilanne muuttui vaaralliseksi: vedenpinta nousi ja uhkasi peittää puusillan, joka oli ainoa yhteytemme ulkomaailmaan. En halunnut ottaa riskiä, että jäisimme loukkuun, joten päätin keskeyttää kuvaukset välittömästi ja evakuoida kuvauspaikan kokonaan – olihan kaksi kolmasosaa elokuvasta oli kuitenkin jo kuvattu. Kuusi viikkoa myöhemmin palasimme Murwillumbahiin ja kuvasimme puuttuvat kohtaukset kirkkaassa auringonpaisteessa.
Tähän päivään asti olen mahdottoman ylpeä elokuvasta, jonka yhdessä kuvasimme tuona epäonnisena sadeviikkona. Vielä ylpeämpi olen kuitenkin siitä, että elokuva ylipäätään kuvattiin. Projekti oli kunnianhimoinen, luultavasti liian kunnianhimoinen opiskelijaprojektien mittapuulla, mutta elokuvan ohjaajana ja tuottajana johdin projektia periksiantamattomasti, mutta vastuullisesti. Haastavista olosuhteista huolimatta kuvauspaikalla vallitsi mahtava tekemisen meininki ja kun tuli aika ylimääräisiin kuvauksiin viikkoja myöhemmin, koko poppoo oli valmis tarttumaan saappaisiin ja suuntaamaan kohti metsikköä.
Yksi ainoa asia kuitenkin harmittaa yhä: Se, ettei meillä ollut paikalla ylimääräistä making of -kuvausryhmää ikuistamaan ensimmäisen kuvausjakson epäonnea. Siitä materiaalista olisi voinut kasata opiskelijaelokuvien Lost in La Mancha – onnellisemmalla lopulla vain.
Elokuvafestivaalit
Vuoden 2013 aikana lyhytelokuvaa näytettiin Sydneyn Mardi Gras Film Festivalissa, Melbourne Queer Film Festivalissa, Bendigo Queer Film Festivalissa, Cairns Queer Film Festivalissa ja West Hollywood Film Festivalissa.